Loputtoman pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen irrotimme köydet ja jätimme Mindelon sataman taaksemme miehistön hurraa huutojen saattelemana.
Osa meistä oli saanut odotella lähtöä pidempään kuin toiset – kippari muun muassa – ja nyt kun vilkaisin kapteenimme kasvoja hänen silmänsä loistivat kirkkaammin kuin uuden vuoden ilotulitteet, joita olimme ihailleet vain muuta yö takaperin Helenan peräkannella istuskellen. Hetkessä Sao Vicenten pölyiset kadut, paahtava auringon paiste ja värikkäät vihannesmarketit vaihtuivat tyhjyyttä uhkuvaan horisonttiin, suolaiseen merituuleen ja aaltojen lakkaamattomaan pauhuun. Parvi delfiinejä saatteli meidät matkaan ja katselimme niiden leikkiä Helenan ympärillä tietämättä, että seuraavien päivien aikana näkökentästä katoaisi ensin muut alukset, sitten mantere ja lopulta myös delfiinit, lentokalaparvet ja linnut, jättäen tilalle ainoastaan äärettömiin jatkuvan meren. Tai siltä se ainakin tuntui.
Tämä purjehdus oli minulle ensimmäinen, ja olin riemuissani siitä että sain aloittaa oppimiseni Atlanttin turkoosin sinisillä aalloilla.
Muutamassa päivässä totuin siihen, että hiukset ja iho olivat jatkuvasti suolaveden ja hien kuorruttamat, posket auringon polttamat ja käsivarret pienien mustelmien peitossa. Tuntui, että tuuli ei ollut meille alkumatkasta kovinkaan armollinen, vaan päin vastoin. Ensimmäiset päivät purjelaivaamme riepotteli isot ja pienet tyrskyt, antaen osalle miehistöä ensimmäiset oppituntinsa purjehduksesta: kummalle puolen tuulta kannattaa antaa ylen. Ja meille, jotka selvisimme tästä opppitunnista saimme seurauksemme ruokahaluttomuuden sekä mustelmat, joilla meri rankaisi heti sitä joka unohti pitää kiinni. Jokainen auringon nousu ja auringon lasku, loputon tähtitaivas ja matkan myötä vähitellen seuraksemme silloin tällöin tervehtimään palanneet delfiiniparvet muistuttivat kuitenkin minua siitä, että juuri nyt en olisi missään muualla mieluummin. Ja pikku hiljaa me totuimme mereen, pahoinvointi lakkasi, ruokahalu palasi ja jopa mustelmilta alettiin välttyä. Niinhän sitä sanotaan, ettei tyyni meri hyvää merimiestä tee.
Mitä itse purjehtimiseen tulee, niin parhaiten itselleni jäi mieleen kysymys jonka vahtiparini esitti perämiehelle kesken yövahdin: ”Onko siis parempi, että menemme kovaa väärään suuntaan, vai hitaasti oikeaan suuntaan?” Kysymys nauratti, mutta kaikessa huvittuneisuudessaankiin se kiteytti mielestäni nerokkaasti sen, mitä minä olin purjehduksesta ensimmäisten päivien aikana oppinut. Toisinaan suorin reitti ei ole paras ratkaisu, välillä suorastaan pitää hakea vauhtia päinvastaisesta suunnasta. Ja vaikka välillä pohjantähden seurailu vaihtui etelänristin metsästämiseen, minulla oli kova luotto siihen että pääsisimme päämääräämme – ennemmin tai myöhemmin.
– 1. vahti Veera ja Essi