Kuunari Helena Kap Verdelle ja takaisin 2022–2023

Santa Cruz Marina

Teneriffa lähestyy

Merirutiinit muokkautuivat päivien mittaan mukavan tutuiksi: Herätys ja purjehdusvaatteet päälle ja kannelle päästämään edellinen vahti nauttimaan levosta ja itse pääsimme nauttimaan tähtitaivaasta, kuutamosta, auringonnoususta tai -laskusta tai aivan mahtavasta auringonpaisteesta, jonka olemassaolon oli taas melkein kotimaan pimeydessä unohtanut. JaS kompassisuunnat ja tuulikulmatkin olivat jo harvinaisen tuttuja.
Kokonainen viikko meni kryssien purjeiden voimalla jo ah´ niin tuttua vastatuulta vastaan kunnes tuuli väsyi hetkellisesti ja hyräytettiin muutamaksi tunniksi käyttöön suomalainen Sisu.

Kaikki kiva loppuu aikanaan ja maata ryhdyttiin innokkaasti tähystämään kun plotteri sitä lupasi ja VHF:stä kuului ensimmäisen kerran ”Buenos Dias..” Gomeran lähestyessä aluksella levisi huhu että kännykkä toimii ja kannelle tupsahti monenmerkkisiä puhelimia omistajineen ja 9 päivän autuas nettipaasto oli auttamatta ohi.
Tutuksi tullut tuuli oli päättänyt jatkaa loppuun asti ja vieläpä suhteellisen äkäisenä, joten viimeiset kymmenet mailit purjehdittiin Sisun myötämielisellä avustuksella. Illan pimetessä horisontissa kirkastuivat Teneriffan valojen helminauhat ja joku ryhtyi jo googlaamaan sataman lähibaarien aukioloaikoja..
Kohoavaa tunnelmaa ei lannistanut edes reissun ainut sade joka purjeita sisäänrullatessa ja laskiessa huuhteli ainakin osan joka paikkaan kertyneestä suolasta. Helena miehistöineen saapui siis suihkun raikkaana Santa Cruzin satamaan 11.1.2023 klo 22.10.
Suorinta reittiä matka olisi ollut 856 mailia, mutta sehän nyt olisi ollut supertylsää ja loppunut aivan liian äkkiä, joten me teimme matkaa kokonaiset 1744 merimailia 😉

Aivan mahtava reissu! Kiitos loistavalle Kari-kipparille ja todella mukavalle, ammattitaitoiselle ja pitkämieliselle miehistölle! Ensikertalaiselle jaksettiin selittää asiat kerran jos toisenkin..

Helenan purjehduksille ISO ja lämmin suositus!!
t. Ensikertalaiset Taina ja Ritva

Mid-Atlantic Dancing with Polaris

Off the coast of west Africa I get to play the barefoot navigator, as I stop wearing shoes and t-shirts to cool myself from the blazing heat. A definite change in living coming straight from cold Finnish weather. First couple days I have to focus on surviving from seasickness as I have a time limit when working inside hot and humid Helena. Every 30 minutes cooking food or cleaning is followed by an hour out on deck, but at very least I´m not alone in this experience as a couple of the crew felt the same way.
However, it didnt take long before everybody became fully immersed in the sailor life. Food went down easier, and working with the rolling was just a brisk walk for all of us. We were smooth sailing.

The north easterly wind gave us a straight course north towards the Canary Islands. Our usual course would always be between 350-005 degrees. Every night, we walk up the stairs past the navigation station towards the helm.
We look up to greet our friend who has been with us everytime after the sun sets, Misses north star, our guide, Polaris. For 4 days straight we follow her thinking it would bring us straight to Tenerife. However, not everything in life can be given to us on a silver plater as we face a couple challenges along the way. One night the mainsail detached from the halyard and folded back down to the boom. It was an exciting moment as we went from a silent library, reading our books, to shouting and waking everybody up for help. We pulled in all the reefing lines and hung around to help as we sent Tomi up to attach it again. Soon we were sailing normally again, but with the winds we were facing the best we could do was a couple hundred nautical miles west of the Islands. We would have to start our dance with Polaris and start tacking eastwards. Right foot step and we are heading southeast for a day, left foot step and we are facing Polaris again. For 4 days we dance under the moonlight and the sunrise towards Tenerife. Not a lot of ground is covered but at least we get a lot of action and enjoy the sea a little longer.

rgds watch 2. Karl & Tomi

Cabo Verde – Santa Cruz, Teneriffe

Loputtoman pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen irrotimme köydet ja jätimme Mindelon sataman taaksemme miehistön hurraa huutojen saattelemana.
Osa meistä oli saanut odotella lähtöä pidempään kuin toiset – kippari muun muassa – ja nyt kun vilkaisin kapteenimme kasvoja hänen silmänsä loistivat kirkkaammin kuin uuden vuoden ilotulitteet, joita olimme ihailleet vain muuta yö takaperin Helenan peräkannella istuskellen. Hetkessä Sao Vicenten pölyiset kadut, paahtava auringon paiste ja värikkäät vihannesmarketit vaihtuivat tyhjyyttä uhkuvaan horisonttiin, suolaiseen merituuleen ja aaltojen lakkaamattomaan pauhuun. Parvi delfiinejä saatteli meidät matkaan ja katselimme niiden leikkiä Helenan ympärillä tietämättä, että seuraavien päivien aikana näkökentästä katoaisi ensin muut alukset, sitten mantere ja lopulta myös delfiinit, lentokalaparvet ja linnut, jättäen tilalle ainoastaan äärettömiin jatkuvan meren. Tai siltä se ainakin tuntui.

Tämä purjehdus oli minulle ensimmäinen, ja olin riemuissani siitä että sain aloittaa oppimiseni Atlanttin turkoosin sinisillä aalloilla.
Muutamassa päivässä totuin siihen, että hiukset ja iho olivat jatkuvasti suolaveden ja hien kuorruttamat, posket auringon polttamat ja käsivarret pienien mustelmien peitossa. Tuntui, että tuuli ei ollut meille alkumatkasta kovinkaan armollinen, vaan päin vastoin. Ensimmäiset päivät purjelaivaamme riepotteli isot ja pienet tyrskyt, antaen osalle miehistöä ensimmäiset oppituntinsa purjehduksesta: kummalle puolen tuulta kannattaa antaa ylen. Ja meille, jotka selvisimme tästä opppitunnista saimme seurauksemme ruokahaluttomuuden sekä mustelmat, joilla meri rankaisi heti sitä joka unohti pitää kiinni. Jokainen auringon nousu ja auringon lasku, loputon tähtitaivas ja matkan myötä vähitellen seuraksemme silloin tällöin tervehtimään palanneet delfiiniparvet muistuttivat kuitenkin minua siitä, että juuri nyt en olisi missään muualla mieluummin. Ja pikku hiljaa me totuimme mereen, pahoinvointi lakkasi, ruokahalu palasi ja jopa mustelmilta alettiin välttyä. Niinhän sitä sanotaan, ettei tyyni meri hyvää merimiestä tee.

Mitä itse purjehtimiseen tulee, niin parhaiten itselleni jäi mieleen kysymys jonka vahtiparini esitti perämiehelle kesken yövahdin: ”Onko siis parempi, että menemme kovaa väärään suuntaan, vai hitaasti oikeaan suuntaan?” Kysymys nauratti, mutta kaikessa huvittuneisuudessaankiin se kiteytti mielestäni nerokkaasti sen, mitä minä olin purjehduksesta ensimmäisten päivien aikana oppinut. Toisinaan suorin reitti ei ole paras ratkaisu, välillä suorastaan pitää hakea vauhtia päinvastaisesta suunnasta. Ja vaikka välillä pohjantähden seurailu vaihtui etelänristin metsästämiseen, minulla oli kova luotto siihen että pääsisimme päämääräämme – ennemmin tai myöhemmin.

– 1. vahti Veera ja Essi

Kotimatka kohti Mindelon satamaa 15.12.-16.12

Lounaan jälkeen aloitimme kotimatkan kohti Mindelon satamaa. Omalta osaltani matka alkoi päiväsiivouksella. Tiskien tiskauksen ja vessan siivouksen välissä tulin hetkeksi kannelle hegittelemään happea, sillä laivan kuumuus sekä kallistuskulmat vaativat oman veronsa hyvinvoinnistani. Siivouksen jälkeen pääsimme vahtini kanssa onneksi muutamaksi tunniksi ruorin taakse, missä väsymys ja heikotus vaihtuivat hetkessä onneksi.

Merivahdin jälkeen tonnikalalasagne maistui paremmalta kuin koskaan – hatunnosto päivällisestä vastanneille Camillolle, Hannalle sekä Marille. Seitsemän maissa olinkin sitten jo sängyssä valmiina nukkumaan, sillä koiravahti lähestyi uhkaavasti ja ennen sitä olisi hyvä saada muutama tunti unta.

Yöllä vahtiin herääminen tuntuu aina vähän pahalta, mutta lopulta neljä tuntia kannella meni yllättävän nopeasti. Neljän aikaan saavuimme autiosaaren rannalle, minne jäimme ankkuriin yöksi. Meisseliä laskiessamme saimme vielä kannelle muutamat kohdennetut merivesisuihkut, jottei kukaan meistä vain vahingossakaan nukahtaisi.

Aamulla kävimme nopeasti saarella kävelemässä ja tutkimassa rantaa. Dingikyyti rannalle oli melko erikoinen, sillä viimeiset metrit kuivalle maalle jouduimme uimaan.

Palattuamme autiosaarelta aloitimme legin viimeisen purjehdusosuuden Mindeloon. Tällä kertaa purjehdimme etupainotteisesti, sillä voimakkaan tuulen vuoksi jätimme isopurjeen kokonaan nostamatta ja nostimme ainoastaan meisselin, foren ja jibin. Pari ensimmäistä tuntia myös moottori Sisu avitti Helenan kulkua, kunnes lopulta nostimme ylös vielä flaikkarin ja purjeet alkoivat vetää.

Iltapäivällä rantauduimme Mindelon satamaan ammatilaisten elkein saumattomasti ja sulavasti yhdessä toimien. Ei mikään ihme, sillä suurin osa miehistöstä oli purjehtinut yhdessä jo melkein kuukauden ajan.

Seikkailureportteri Tuuli

Tarrafal

Päivä alkoi aamu-uinnilla kirkkaansinisessä vedessä Helenan ympärillä. Kiitos perämies Jasperin virittämän liaanin pääsimme myös leikkimään oman elämämme Tarzaneita heti aamutuimaan.

Liaaniseikkailun sekä maistuvan kanariisi-lounaan jälkeen lähdimme dingikyydin saattelemina Tarrafalin keskustaan. Kaupungissa vallitsi leppoisa tunnelma ja ruoka oli erinomaista. Ei ihme, että Kap Verdeläisetkin suosivat Santiagon saarta lomanviettoon lähtiessään.

Meidän seikkaillessamme maissa, sai Helenalle jäänyt kansimies Jarkko pelastustehtävän hoidettavakseen. Paikallisen kalastusveneen moottori oli hajonnut, joten Jarkko riensi hätiin Helenan dingillä hurjastellen ja saattoi kalastajat turvallisesti satamaan.

Päivälliseksi valmistimme aamulla ostamaamme tuoretta kalaa. Kalan lisäksi Helenan hevi-osasto sai maista täydennystä, sillä tuoreet vihannekset alkoivat uhkaavasti käymään vähiin. Päivällinen maistui pitkän päivän jälkeen oikein hyvältä, ja sitloodassa iltaa jatkettiin vielä useamman tunnin ajan tähdenlennoista nauttien.

Tuuli The Tourist